Pasi Toiviainen: Ilmastonmuutos. Nyt.

Pasi Toiviainen on helsinkiläinen ympäristö- ja tiedetoimittaja, joka on seurannut ilmastonmuutosta koskevaa keskustelua aktiivisesti lähes kaksikymmentä vuotta. Toiviainen on aiemmin tehnyt aiheesta (ulkomailla) kehutun dokumenttielokuvan Venus-teoria.Käsillä oleva kirja on vahva ja hyvin henkilökohtainen tarina kasvamisesta ymmärtämään ilmastonmuutosta, sen monimutkaisuutta ja vakavuutta. Toiviainen sai ensimmäisen ilmastonmuutosherätyksensä vuonna 1988. Tämä johdatti hänet pitkälle matkalle, joka on johtanut mm. oman koulutusalan eräänlaiseen hylkäämiseen – arkkitehti Toiviainen on sitä mieltä, että rakentaminen on lopetettava.

Toiviaisen opus on eräänlainen matkakertomus tiestä ymmärrykseen. Suuremman matkakertomuksen lomassa kuljetetaan tarinaa elokuvan Venus-teoria tekemisestä. Elokuvan tekeminenkin on kirjaimellisesti matka, koska Toiviainen kiertää ympäri maailmaa haastattelemassa ilmastonmuutoksen asiantuntijoita. Matkan aikana hän huomaa, että monellakaan asiantuntijalla ei yllättäen ole kovin hyvää kokonaiskäsitystä ilmastonmuutoksesta. Suomalainen ilmastotutkija toteaakin Toiviaiselle, että “sinä taidatkin olla tämän maan johtava asiantuntija näissä asioissa”!

Tutkimusmatkansa aikana Toiviainen tulee lopulta siihen tulokseen, että tulevaisuus ei ole valoisa. Hän perustelee hyvin ja uskottavasti, että luvassa on lievästi ilmaistuna vakavia ikävyyksiä. Kirjan luvussa “Maailmanlopun anatomia” hän maalaa melko masentavan kuvan omasta mielestään todennäköisestä tulevaisuudesta. Luku päättyy vuoteen 2300:

Vielä puolitoista vuosisataa eteenpäin, ja vuonna 2300 planeetta kärvistelee noin 10 ylimääräisen asteen lämmössä. Tavan takaa syntyy hirvittäviä supertornadoja, joiden valtava energia ajaa niitä pysähtymättä ympäri maapallon. Grönlannin mannerjäätikköä ja Länsi-Antarktiksen jääkenttää ei enää ole. Lisäksi Etelämantereen itäisetkin jäätiköt ovat alkaneet murentua ja merenpinta on noussut lähes kaksikymmentä metriä. Raunioituneessa Helsingissä aallot yltävät lähes kantakaupungin kattojen tasalle. Huhujen mukaan suurimpia ilmastokatastrofista selvinneitä maaeläimiä ovat jotkin liskot ja jyrsijät. Merissä joku on puolestaan ollut näkevinään vilahdukselta jokusen hain ja merikilpikonnankin. Siitä, kuka tällaisia tarinoita levittää, ei ole harmainta aavistusta.

Melkoisen masentavaa. Valitettavasti myöskin melkoisen uskottavaa. Ei kuitenkaan varmaa eikä välttämätöntä. Toiviainen kysyy itseltään: Entäs sitten? Vastauksen hän löytää hyvyydestä:

Vastauksekseni siis muodostui se, että meidän on tässäkin suhteessa pyrittävä hyvyyteen. Vastaus voi kuulostaa triviaalilta, mutta hyvyyteen pyrkiminen on lopulta se asia, joka antaa elämällemme mielekkyyden ja merkityksen. [..] Hyvyyteen pyrkiminen ei tietenkään sulje pois sitä, etteikö luontoa voisi suojella ikään kuin “rationaalisemmasta” lähtökohdasta, inhimillistä hyötyä tavoitellen. Mielestäni nämä näkökulmat sulautuvat lopulta toisiinsa. Äärimmilleen vietyinä molemmat vaativat, että ihmisen on elettävä täydellisessä sopusoinnussa muun luonnon kanssa.

Toiviainen tunnustaa myös toisinaan epäilevänsä omaa maailmanlopun visiotaan. Ei tietopohjalta, vaan toivon vuoksi:

Ainut mikä jää jäljelle, on toivo. Se näyttää pärjäävän kaiken rationaalisen ajattelun tulituksen ja faktatiedon pommituksen keskelläkin.

Olemme todella jo niin syvällä suossa, että enää vain toivo pitää päitämme pinnalla. Ennen kaikkea toivo siitä, että vihoviimeinen takaisinkytkentä osoittautuisi tehokkaasti lämpenemistä hidastavaksi; että ihmiskunta reagoisi maapallon lämpenemisestä saamaansa tietoon ja lopettaisi päästönsä todella nopeasti. [..]

Saman asian voi ilmaista toisinkin: me tarvitsemme jo onnea. Pelastusköytemme on pelottavan ohut.

Viimeiseksi Pasi Toiviainen haluaakin vielä selvittää, olisiko kestävä maailma jotenkin saavutettavissa. Resepti on suoraviivainen: kasvihuonepäästöistä on päästävä eroon vuosisadan puoliväliin mennessä – globaalisti ja kansallisesti. Ei mitään Pekkarisen kansallisia erityisolosuhteita tai Olli Rehnin oikeudenmukaista taakanjakoa. Nykypäästöistä on karsittava 10 prosenttia joka vaalikaudella tästä vuosisadan puoleenväliin saakka. “Tavoitteen toteutuminen voi olla toiveunta, mutta siitä ei saa irrottaa katsetta hetkeksikään.” Kestäväksi kehitykseksi kutsuttu epämääräinen konsepti saa Toiviaiselta varovaisen toiveikkaan vastaanoton:

Vaikka minulla on omat epäilykseni kestävän kehityksen suhteen, on päivänselvää, että ekoteknologian tiellä on edettävä. Se antaa suuria lupauksia. Kun vuonna 2005 tein ohjelmasarjaa uusiutuvien energiamuotojen esiinmarssista, innoittavia esimerkkikohteita ei ollut vaikea löytää – Suomen ulkopuolelta. Siinä missä Suomessa jahkaillaan ja valitellaan tavoitteiden mahdottomuutta – kuten kauppa- ja teollisuusministeri Mauri Pekkarisen suulla TV2:n ilmastonmuutosillassa – muualla on tartuttu toimeen.

Bioenergian suhteen Toiviainen on hyvin pessimistinen (ja aiheesta). Vaikka bioenergia on laskennallisesti päästötöntä, käytön voimakas kasvu tuottaa yhtäkkisen hiilidioksidipiikin, kun hiili olisi parempi pitää sidottuna vaikkapa antamalla niiden hakkuutähteiden maatua uuden metsän ravinteiksi. Puhumattakaan tilanteesta, jossa energiantuotantoon aletaan käyttää vaikkapa varsinaista runkopuuta. “Silloin teemme metsien hiilivarastoon vuosisadaksi todella ison loven”.

Ydinenergiasta nousee esiin itsekin pahimpana pitämäni puoli: “Itse en ydinvoimaa suosisi, sillä pelkään, että ilmastonmuutos kaikista ponnisteluista huolimatta ennättää muuttaa maailman merkittävästi epävakaammaksi, jolloin lisääntyneet ydinlaitokset voisivat viimeistellä planetaarisen onnettomuuden.”

Uusiutuvalla energialla on paljon potentiaalia, mutta mikään ei riitä, jos energiankulutuksen annetaan edelleen kasvaa. Koska lisäksi kehittyvien maiden täytyy sallia energiankulutuksensa lisääminen jollekin perushyvinvointitasolle, on rikkaiden teollisuusmaiden pikemminkin vähennettävä energiankulutustaan, ja merkittävästi.

***

Tämä kirja on vaikea arvioida papukaijamerkkien suhteen. Miten arvioida erinomaisen hyvä kirja, joka kuitenkin aiheuttaa lukijassaan helposti erittäin vakavaa ahdistusta? Asiaa punnittuani päädyin kuitenkin täyteen viitoseen. Varsinkin kun nimi viittaa niin oivallisesti elokuvaan “Ilmestyskirja. Nyt.” – joka alkuperäiseltä englanninkieliseltä nimeltään on “Apocalypse. Now.”, eli maailmanloppu – nyt.